Runoilut ovat nyt -taas- jääneet hiukan syrjään. Novellitehtävä poiki novelleista koostuvan pitkän tarinan. Kun ensimmäinen novelli syntyi, olin siihen varsin tyytyväinen. Jopa niin, että jo silloin ajattelin sen olevan aloitus jollekin pidemmälle kokonaisuudelle. 

Muutaman viikon kuluttua näin jonkun hassun unen, joka ei liittynyt sen ensimmäisen novellin tarinaan millään tavalla, mutta se innoitti minut tosissaan ajattelemaan novellikokonaisuuden tarinaa ja näin jotenkin kuin hyvin kirkkaana tarinan loppuasetelman. Se oli vangitsevaa. Aloin kirjoittaa novelleja, jolloin tarina alkoi muodostua pikku hiljaa, palasista. En vielä tiedä mihin se kaikki päättyy. Kuitenkin se aiemmin syntynyt loppuasetelma on ankkuri ja punainen lanka, joka sitoo tarinan kiinni. Lisäksi näen ihan viimeisen novellin todella voimallisena osana tarinaa.

Tällainen etukäteen suunnittelematon tarinan kulku ja pulppuaminen on kuin taikaa! Se pakottaa viemään projektia eteenpäin, koska minäkin haluan tietää mitä kaikkea tarinassa tulee vielä tapahtumaan.

Lisäys:

Syyskuussa näköjään olin vielä aikeissa alkaa kehittää toista romaanin alkuani, ennen kuin tämä novellikokonaisuus nielaisi huomioni.