Aurinkoinen hetki aamukahvia särpiessä johti jonkinlaiseen "paluuseen" lapsuuden hetkiin 1970-luvun alkupuolelle. Tämän runon kaksi ensimmäistä säkeistöä putkahtivat ilmoille kummuten siitä samaisesta tuntemuksesta. Ja jatko pursusi paperille sekin kuin itsestään, kun tempauduin tuon alun innoittamana taaskin johonkin henkisen ylevyyden sfääreihin...

Joskus kirjoittaessani tavoitan kuin jonkin "korkeamman henkisen tason". Silloin teksti tuntuu melkein kuin tulevan jostain arkiminää viisaammasta lähteestä - tai vähän syvällisemmästä ainakin. En tiedä tuliko sitä tähän tekstiin niin että toisetkin sen aistisivat, mutta itselläni se tunnelma oli kirjoittaessa läsnä. :)

Olisikohan tämän nimi sitten vaikka Pysähdyspiste.