Tekstiä olen kyllä tuottanut, etenkin runoja. Tutustunut omakohtaisesti lavarunouteenkin. Tämä on ollut runovuosi. Sen seurauksena taidan olla melkeinpä oikein jo runoilija. :D 

Tällä välillä runovarastoni onkin vaivihkaa kasvattanut kokoaan niin, että olen jopa alkanut salaa haaveilla oman runokokoelman kasaamisesta. Tokikaan tekstieni laadusta en tiedä. Ehkä tärkeintä on silti, että edes jonkinlaista tekstiä on kertynyt. Minullakin alkaa viimein olla se kuuluisa kirjoittajan pöytälaatikko! Sieltä voi tarvittaessa seuloa näkyviin parhaiten onnistuneita säkeistöjä.

Nyt katsottuani nuo tänne tekemäni runovideot, huomaan että runotyylini on muuttunut hieman ajan kuluessa. Aloittelevalle runojen kirjoittajalle se lienee vain suotavaa, siis mikäli laatu paranee. Sitä tosin en osaa arvioida itse, luotettava laadun toteaminen taitaakin vaatia aikaa, niin että tavallaan irrottautuu omista runoistaan ja näkee, kuulee ne, kuin vierain korvin.

Itse pidin ihmeen paljon äsken pitkästä aikaa katsomistani Yksinäisyys- ja Tuntosarvet- runovideostani. Tuntosarvet https://www.youtube.com/watch?v=cIr969Zq_9Y ja Yksinäisyys  https://www.youtube.com/watch?v=qyn118XkE9o .

Luovan kirjoittamisen perusopinnot tulivat jo suoritetuiksi, nyt jatkan jo aineopinnoilla. Kurssikaverit ovat jo julkaisseet runokirjoja ja romaanejakin. Minulla sen sijaan pitkät tekstit lepäilevät epämääräisen mittaisilla unillaan, Toivottavasti vielä joskus jatkan niitä tai ehkä aloitankin jonkin uuden pitkän tarinan, kukapa tietää. Viimeisen vuoden aikana kimppuuni iskenyt epävarmuus oman sanoman tärkeydestä, sekä tarinankertomisen taidosta, kalvaa ohuiksi uskallukseni jalkoja.

Runovideoita on tekeillä, mutta hieman suuritöisempinä versioina kuin nämä aiemmat pikkuvideot. Lisäksi aion -  lavarunoudesta kiinnostuttuani - uskaltautua julkaisemaan nuo uudet runovideot oikein omalla nimelläni toisella Youtube-kanavallani. Muutamia omia runojani "livenä" luettuani sain keväällä ja kesällä hippusen ripauksen verran positiivista palautetta, mikä ihmeesti valaa ihmiseen rohkeutta. 

Pakkorunotus toi yllättävän tuloksen: tämä toinen runo puski muutamaa tuntia myöhemmin ulos vapaaehtoisesti!

Kissa-leijonakuva: Pixabay

Kaipa huonokin runo on runo kumminkin, kuten Eino Leinokin runossaan Laulajan laulu lienee ajatellut, vaikka siinä runon pitääkin olla "muuten hyvä". Niin, voiko huono runo olla "muuten hyvä", jos taustalla oleva ajatus on hyvä, mutta toteutus olisi kömpelö?

Pitkä teksti on minulle niin paljon helpompaa ja mielekkäämmän tuntuista kirjoittaa. Siinä pystyn rakentelemaan kohti lopputulosta vieviä tapahtumakulkuja ja ilmaisemaan syvempiä ajatuksia paljon tehokkaammin kuin runossa. Luomaan samaistumispintaa erilaisten hahmojen kokemusten ja tuntemusten kautta. Aiheeni eivät yleensä mahdu pähkinänkuoreen, joten runolla pystyn sivaltamaan vain pintaa. Pitkässä tekstissä saa rönsyilläkin, kunhan koko ajan säilyttää kerrottavan tarinan punaisen langan käsissään, eikä hukkaa kantavaa ideaa päälle vyöryvän runsauden labyrinttiin.

Syksyllä aloittamani romaanitekele saavutti talvella ensimmäisen etappinsa, eli valmistui tavallaan lyhyehkönä perusrunkona, joka vaatii vielä täytettä ja paljon uusia liuskoja ollakseen ihan oikeasti romaani. Henkilöhahmojen tarinoiden  täydentämistä. Loppuratkaisu on kylläkin jo valmis ja olen siihen tyytyväinen.

Romaaninkin eteenpäin viemisessä on joku saamattomuuden kausi kuitenkin nyt menossa, johtuukohan raudanpuutteesta? Iloitsen kuitenkin siitä, että "pöytälaatikkooni" alkaa hiljalleen kertyä materiaalia. Vaikka mitään ei koskaan julkaistaisi oikeasti paperisen kirjan muodossa tai vaikka ei sähköisestikään, olen silti edes salaa mielessäni itse itselleni "kirjailija", lopultakin! 

* Voisin myös palata sen vuosi sitten keväällä valmistuneen ensimmäisen romaanitekstini syövereihin (mikäli vielä kestän lukea sitä!) ja taas tehdä pienoisen rynnäkön kustantamoiden suuntaan, josko jo tänä vuonna tärppäisi...

Joulukorttia varten oli kuitenkin puserrettava jonkinlainen runonpoikanen ilmoille.

Muutaman viikon kuluttua näin jonkun hassun unen, joka ei liittynyt sen ensimmäisen novellin tarinaan millään tavalla, mutta se innoitti minut tosissaan ajattelemaan novellikokonaisuuden tarinaa ja näin jotenkin kuin hyvin kirkkaana tarinan loppuasetelman. Se oli vangitsevaa. Aloin kirjoittaa novelleja, jolloin tarina alkoi muodostua pikku hiljaa, palasista. En vielä tiedä mihin se kaikki päättyy. Kuitenkin se aiemmin syntynyt loppuasetelma on ankkuri ja punainen lanka, joka sitoo tarinan kiinni. Lisäksi näen ihan viimeisen novellin todella voimallisena osana tarinaa.

Tällainen etukäteen suunnittelematon tarinan kulku ja pulppuaminen on kuin taikaa! Se pakottaa viemään projektia eteenpäin, koska minäkin haluan tietää mitä kaikkea tarinassa tulee vielä tapahtumaan.

Lisäys:

Syyskuussa näköjään olin vielä aikeissa alkaa kehittää toista romaanin alkuani, ennen kuin tämä novellikokonaisuus nielaisi huomioni.